kalabaliikkia

kalabaliikkia

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Oppisinpa minäkin.

Oppisinpa minäkin laittamaan ihmisen edelle. Ensimmäiseksi. Mitä siitä, jos se vähän hidastaisi suunnitelmiani tai jopa muuttaisi niitä. Eikö ihminen ole tärkein. Onko tärkeämpää ehtiä tapaamiseen ajoissa, vai neuvoa eksyksissä oleva oikeaan suuntaan tai tulkata kirjakaupassa kauppiasta ja toista maahanmuuttajaa, että löytyisi yhteisymmärrys siitä mikä on poliisin vaatima erityinen kansio. Vaikuttaako se minuun, että minä olen mennyt kanssaeläjän valinnoissa edelle. Joku siirsi omia ostoksentekojaan hetken eteenpäin ja selitti puolestani ei puutarhaintoiselle kauppiaalle "hän haluaa kukilleen lannoitetta, kyllä hänellä jo multaa on" :) tai toinen maksoi bussilippuni, kun olin unohtanut ladata kortin.


maailman toiseksi vanhimman metroaseman tulppaanilaatoitusta

Oppisinpa minäkin (taas) tarttumaan hetkeen - olemaan ja elämään siinä. Minä olen vähän tämmöinen touhuaja-säätäjä-emäntä. Vaikkapa juhlissa en ole hyvä istahtamaan sohvalle, juttelemaan rauhassa ja keskittyen, vaan mieli vahingoissa ja pahaa tarkoittamatta harhailee moneen suuntaan. Tarvittaisiinko keittiöllä apua, näyttääköhän tuo sohvalla istuja yksinäiseltä jne. Tahtoisin oppia taitoa, joka ainakin joillain turkkilaisilla ystävilläni (toki myös suomalaisilla) on hallussa. He näyttävät osaavan kiireettömästi istua vierellä ja jutella. Päästä ensimmäisten tervehdysten taakse ja olla vaan. Älkää nyt käsittäkö väärin, minähän pidän kovasti kyllä keskustelemisesta ja etenkin siitä, kun voi puhua muustakin kuin säästä - kun kerrotaan, mitä oikeasti kuuluu ja kuunnellaan. Kyllä siihen pystynkin, mutta opetellahan aina voi, keskittyä juuri siihen, joka vieressä sattuu olemaan.
auringonlaskuja lautalta ihaillessa voi hetken aina olla hetkessä
tämä kaveri elää tätä hetkeä - lepohetkeä :)
Oppisinpa minäkin olemaan armollisempi itseä kohtaan. Niin helposti sitä on kärsimätön. Nythän se liittyy paljon kieleen. Kielen opiskelu ainakin näin 24/7 tilanteessa vieraassa maassa on kokonaisvaltainen tunneprosessi. Aikalailla sataprosenttisesti eri asia on käydä illalla pari tuntia opiskelemassa vierasta kieltä, mutta ostaa edelleen mausteensa ja puhelimensa omalla kielellä ja samoin omalla kielellä hoitaa pankki- ja lääkäriasiansa. Vaikka kuinka yrittää olla fiksu ja järkevä aikuinen, niin sittenkin sitä on niin "tuuliviiri" kun niin suuri osa persoonaa on eri tasolla kuin mihin on tottunut. Vaikka hoidankin nyt omat asiani pääsääntöisesti itse turkiksi, en tokikaan pysty samalla tasolla keskustelemaan turkiksi kuin suomeksi. Kun joku (kohteliaisuuttaan) sanoo että aksenttini on kaunis tai luulee että olen ollut pidempään täällä, sitä tulee niin iloiseksi että siinä huumassa on vakuuttunut että puhuu turkkiakin paremmin. Sitten seuraavalla viikolla tai jo samana päivänä kun luulee selittävänsä jotain ihan tavallista asiaa, niin keskustelukumppani ei ymmärräkään ja hakee englanninkielentaitoista kollegaa paikalle. Semmoisen jälkeen on taas yhtä vakuuttunut, ettei tästä mitään tule ja päättää vakaasti (niin vakaasti kun tuuliviiri voi) ettei puhu enää ikinä turkkia - tuota maailiman typerintä kieltä. Mutta jos muistaisi sen, että 1v4kk sitten en osannut kuin pari tervehdyssanaa, viikonpäivää ja muutaman numeron, niin hyvään suuntaanhan tässä on menty.
suureksi hämmästykseksi Karaköyn sataman kalabasaari oli purettu



Oppisinpa minäkin olemaan muukalaiselle, maahanmuuttajalle, ohikulkijalle, siskoni ystäville jne. ystävällinen. Laajentamaan piiriä niistä kaikista rakkaimmista vähän laajemmalle. Muutama ilta sitten ovikello soi ja mietin jo, etten mene avaamaan kun kello oli jo yhdeksän. Mutta menin. Siellä oli naapurin emäntä selkeästi työn touhusta tulleena. Pyysi minua hakemaan lautasen keittoa varten, koska oli tehnyt iftarille (paaston päättävälle aterialle) ruokaa. Hain hämmentyneenä lautasen. Pian kädessäni oli lautasellinen herkullisesti tuoksuvaa ja höyryävää keittoa ja lautasen vierellä myös höyryävän kuumaa pidettä. Naapurin nainen tarkisti, kaksiko teitä tässä on, vastasin rehellisesti että kolme ja niin ruokaa tuli lisää, vaikka yritin vakuuttaa että riittäisi kyllä.
hiljainen aamu Istiklalilla, ramadan näkyy näinkin katukuvassa
Paasto puhdistaa, lukee tässä moskeijassa


ramadan rummuttaja ja kaverinsa laulaja

Mietimme siinä keittoa maistellessa, että miten olisimme Suomessa toimineet. Jos asettaisin itseni naapurin asemaan, jonka taloon on muuttanut ulkomaalainen, joka puhuu kieltä kummallisesti ja vähän, ei osaa kulttuuria, laittaa roskat väärään aikaan ulos ja jonka ruuanlaitto- & leivontatuoksutkin poikkeaa normaalista, saati musiikki jos sitä sattuu asunnosta kuulumaan - mitä tekisin. Sanoisinko tämän emännän tavoin, jos on mitä tahansa kysyttävää, tule ovelle ja juhlapäivänä vielä toisin herkkuruokia. Pelkäänpä pahoin, että se perisuomalainen ujous ja "mitähän se minusta sitten ajattelisi" ajatus täyttäisi mieleni ja jäisi tekemättä. Mutta jospa minäkin oppisin.


5.kat ravintolan terassilta - suosittelen.



Ehkä tämän oman mamu-kokemukseni jälkeen olen avoimempi. Oletteko te paluumuuttajat tai muuten eri maissa pidempään asuneet huomanneet vaikutusta?

torstai 25. kesäkuuta 2015

Juhannus yksillä, Ramadan toisilla

Viime torstaina alkoi muslimien pyhä kuukausi, paastokuukausi, ramadan (turkiksi Ramazan) ja perjantaina sitten olikin jo juhannusaatto. Ramadan näkyy ja kuuluukin katukuvassa, mutta juhannus ei kyllä sitten ollenkaan. Juhannusaattona sain ystäväni kanssa seuraksi toisten ystävien kaksi pientä poikaa, kun vanhemmat juhli hääpäiväänsä. Onnea vaan H&H. Luettiin kirjaa, syötettiin puuroa, syötiin ruokaa, mentiin ulos, vaihdetiin vaippaa jne. Loppuillasta vanhempien tultua jäätiin vielä juttelemaan ja vähän haikein mielin kuuntelemaan Nocturne ja Lapin kesä :)

Lauantai valkeni touhukkaana, kun edessä oli retki puolalaiskylään Polonez köyhin, samalla juhlittaisiin taas kertaalleen vähän läksiäisiä - ei niitä kerralla saa juhlituksi, ei millään. Lusikkaleipiä, ompelulankaa, aurinkorasvaa, kyniä ja varmuudeksi rakkolaastaria reppuun ja menoksi. Kaikkihan aina haluaa aloittaa eväiden syönnin jo ennen kuin ollaan hätinä matkalla, niinpä nyt päätettiin juoda alkukahvit heti matkalle päästyä, ennen kuin kukaan ehtisi kaipailemaan syötävää :D Hapankorppua&kabanossia, korvapuusteja, lusikkaleipiä, salmiakkia, lakritsia, irtokarkkia, kahvia, teetä ja colaakin :)

Puolalaiskylä (turkiksi polonezköy) sijaitsee noin 25 km matkan päässä kaupungista. Kylä on perustettu vuonna 1842 prinssi Adam Czartoryskin toimesta. Noihin aikoihin ottomaanit ryhtyivät auttamaan puolalaisia sodassa Venäjää vastaan. Jonkun tarinan mukaan kylään asutettiin miehiä, jotka pakenivat jouduttuaan palvelemaan Venäjän armeijassa. Vuonna 1842 tehtiin ikuinen vuokrasopimus kylästä. Kylässä on parhaimmillaan asunut noin 200 puolalaista, nykyään enää ihan muutamia, mutta turkkilaisesta kylästä se eroaa edelleen.  Siellä on muun muassa kristillinen hautasmaa ja kirkko ja joistain ravintoloista kuulemani mukaan saa possua ;)




Puiden siimeksessä kahvikuppi toisessa ja korvapuusti toisessa kädessä jutellen ja nauraen, tuli ihan juhannusolo. Mikä on juhannus? Mökkisauna, vasta, grillaus, uiminen ja ystävät, tätä voittamatonta komboa on miljoonakaupungissa vaikea tavoittaa, mutta tällainen hyvä ja mukava juhannus tuli kuitenkin. Lepohetken jälkeen lähdimme kävelemään metsäpolkua. Ja millaista metsäpolkua. Puut kaareutuivat päidemme yläpuolella suojaten keskipäivän auringolta, linnut lauloivat, lapset juoksivat ja potkuttelivat mäkiä ylös ja alas (ja pitihän miestenkin kokeilla kolmivuotiaalta lainaamaansa potkupyörää :) )vauvat nukahtivat rattaisiin, kuulumisia vaihdettiin ja välillä käveltiin ihan hiljaakin vaan eteenpäin - suomalaiset voi tehdä niinkin. Matkalla kerättiin myös luonnonkukkia kukkaseppeleisiin, joista tulikin hienoja.







Metsäosuuden jälkeen käveltyämme pienen pätkän kylänraittia, päädyimme Istanbulissakin melko tunnettuun ravintolaan, Leonardoon, jossa meille oli varattuna ihanasta puutarhasta pitkä pöytä. Sijoittelimme itsemme ja toisemme aurinkovarjojen alle auringolta suojaan. Ruoka oli hyvää, sen kruunasi hyvä seura ja kahvikupponenkin. Illalla vielä menin kämppisten kanssa Camlican kukkulalle, josta loput kuvat.


Kyllä tämä hyvästely vaan on kovaa hommaa. En ollut jotenkin tänne tullessani tajunnut, että se ei vielä riitä että jättää Suomeen ystävänsä ja perheensä (mikä on jo ihan riittävästi tuntuva seikka) niin täällä sitten elämä - oma ja toisten - on myös sellaista, että jotkut viipyvät muutaman kuukauden, toiset vuoden, toiset pidempään, mutta lähes aina on jotain liikehdintää suuntaan ja toiseen. Tuntuu joskus että elämä on pelkkää tervetuloa ja heippailua. Viime kesänä valitin tätä konkari-ulkosuomalaiselle, joka vastasi ensin " Tiedän, se on kovaa." ja sitten alkoi hymyilemään ja sanoi "Mutta tunnelin päässä on valoa! Siihen turtuu."  Mitä muuten olen hänen kanssaan puhunut, niin ei ehkä ihan kokonaan turtumista tullut. Toisaalta sitä voisi toivoa, mutta toisaalta taas ajattelen, että parempi on laittaa vaan isoin vaihde päälle, tutustua, elää ja surra sitten kun sen aika on. Jos lähdön hetkellä itkettää, niin sitten täytyy itkeä - nessuja saa joka kaupasta :)



Nyt kun tätä kirjoitan, on jo lähes lomafiilis. Kielikoulu päättyi eilen. Etelä-Pohjalaisittain ilmaistuna tihkaasikin jo aika huolella, mutta nyt se on tehty. Toiseksi viimeinen koe, seuraava ja viimeinen koe onkin sitten näillä näkymin lokakuussa oleva diploma-koe, jännää.Aina oon ihan kohtalaisilla ja jopa hyvilläkin pisteillä läpäissyt kokeen, mutta silti sitä aina tulee olo, ettei voi tietää miten tässä nyt käy. Erityisesti kuullun ja luetun ymmärtämiset on aina niitä villejä kortteja, tehtävien vaikeustasokin vaihtelee.



Olenkohan täällä koskaan kertonut tarkemmin kielikoulusta tai kokeista? Siinä on siis neljä osuutta: luetun ymmärtäminen, kuullun ymmärtäminen, ainekirjoitus ja puhuminen, joka jaetaan kahteen: monologi ja dialogi. (monologi-osuus tehdään yleensä esitelmänä kurssin aikana) Luetun ymmärtäminen oli niin vaikea, että rehellisesti sanottuna arvasin enemmän kuin tiesin. Vähän helpotti, kun opettajakin sanoi että se oli normaalia vaikeampi. Kuullun ymmärtäminen taas oli ehkä himpun verran keskimääräisiä helpompi. Puheen dialogi-osiossa minun osakseni tuli olla peruskoulun päättävä teini, joka halusi televisioon töihin, eikä äidin (vierustoverin rooli) houkuttelut jatkaa suvun hammaslääkäriperinnettä oikein innostuneet. Aika hauska tehtävä :)



Suomessa kirjoitetaan kouluissa ekalta luokalta lähtien aineita, että tekniikka on sinänsä tuttu. Suomalaisia helpottaa myös se, että kirjaimet on samat. Arabiaa äidinkielenään puhuville kirjoittaminen on paljon hankalampaa, kun äidinkielensä kirjaimet ja kirjoittaminen noudattaa ihan eri logiikkaa. Luulen myös, että kirjoittamista ei kouluissa painoteta samalla tavalla, en tosin tiedä. Meitä peloteltiin etttä tällä tasolla aineilta vaaditaan jo sitä ja tätä ja päätin tsempata ja harjoittelin ennen koetta vähän minulle vaikeita "sidossanoja" kuitenkin, valitettavasti, kuten jne. Se oli hyvä, nyt ne on paremmin hallussa ja ihan hyvät pisteetkin sain.

Viikon päästä Suomeen, sitä ennen vielä monta pikkuhommaa, mm. tuliaiset, pakkaukset, kuivatavaroiden siirtäminen pakastimeen, tuliaisia, pikkunippeleiden muistaminen sekä erityisesti niiden asioiden muistaminen ,joita siellä tarvitsee mutta ei ole aikoihin täällä tarvinnut: suomalainen sim-kortti, fleece, lenkkarit, farkut :)












lauantai 20. kesäkuuta 2015

Kanakuiskaajia ja naisten iltaa

Lauantaina oli jo olo, että nyt on päästävä pois kotoa. Lähes koko viikkohan olikin jo mennyt sängyn pohjalla. Seuraksi olin sovitusti saamassa ystävät, jotka suuntaavat ihanasta Istanbulista pohjoiseen tässä kuussa vielä ja enemmän kun kuukaudeksi tai muutamaksi. Iloisena yllärinä myöhemmin seuraan liittyi toiset ystävät, joilla on samat aikeet kesällä.

Matkakohteeksi tuli Kınalıada, eli yksi prinssisaarista, josta kerron jo täällä. Kierreltiin aika lailla samat paikat, kuin minä silloin vuosi sitten omalla reissullani. Vauhdissa otettiin huomioon, että mulla oli vasta toinen kuumeeton päivä menossa. Mutta tauti ei pahentunut, joten hyvä että mentiin :D Päivä oli lämmin, mutta yhden Istanbulin kesän kokemuksella sanoin että pahempaa on luvassa. Nyt vielä oli suhteellisen miellyttävää tai ainakin mahdollista kiivetä mäkiä ylös.

Ylös luostarille kiivettyämme totesimme, että sinne ei sisälle pääse.



Suljetut olivat portit, vaikka kuivuvat liinavaatteet paljastivatkin, että täällä on vasta joku ollut ja ehkä pian myös tulee takaisin. Läheltä löytyi kuitenkin kukko kanalaumansa kanssa.



Siinä meillä sitten aikaa menikin, kun niitä sesamrinkilöillä houkuteltiin eri suuntiin, joku puhui kanaa, toinen kukkoa. Aika suloista täällä miljoonakaupungissa. Alaspäin rinteitä valuessamme päädyimme yhteen paikkaan maistelemaan meze-vaihtoehtoja (alkupala) ja sitten toiseen vielä kahville ja vohvelille/jäätelölle.

Kotimatkalla piti vielä päästä kokeilemaan, saisko lokin syöttämisestä hyviä kuvia. Saihan niitä. Ensin heittelivät lokeille simit-rinkilän palasia, lopulta rohkeus riitti palan tarjoamiseen suoraan kädestä.







Sunnuntaita vietettiinkin sitten ihan naisporukalla menemällä syömään Mama´s shelter ravintolaan, jossa vuosi sittenkin yksiä läksiäisiä vietettiin, jatkettiin sillä teemalla samassa paikassa. Voi että, kuinka ihanaa voikaan olla istuskelemassa Istanbulin yläpuolella, kun kaupunki näyttää hiljaiselta ja kaukaiselta.  Ei kuulu liikenteenkohinat ja torvet, eikä haittaa ruuhkat. Me ihasteltiin alkuruokavalikoimaa ja päätettiin satsata niihin ja jälkkäreihin. Pyydettiin nähdä jälkkärimenu ennen kuin päätettiin, jaksaako syödä pääruokaa :D







Pohdimme elämää, erilaisia rooleja, elämänkulkua, ystävyyttä ja allamme olevan Istanbulin yhdistävää voimaa. Tässä me aiemmin toisillemme tuntemattomat ja Istanbulin yhdistämät naiset nyt vaihdoimme ajatuksia, muistelimme ja loimme muistoja :) Osa on tunteneet toisensa jo vuosia, osa vasta alle vuoden, mutta vaikka on paljon asioita, joita emme toisistamme tiedä, on paljon paljon sitä, joka yhdistää ja jossa toisiamme ymmärrämme. Mitä on kaivata joskus Suomeen, jopa ABC:lle, mitä on Istanbulin ruuhkat ja mikä ilo onkaan saada asua tässä kaupungissa.







Suomeen lähtöön alle kaksi viikkoa ja kielikoulun tätä 10/12 kurssia jäljellä 3 aamua. Äkkiä se aika on mennyt. 

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Parasta lääkäriä valitsemassa - sairastamista Turkissa

Kerroinkin että olin kipeä, no vanha ystäväni angiinahan se tuli kylään valkoisine läiskineen ja kurkkukipuineen kaikkineen.  Minun puolelta meillä ei niin lämpimät välit ole, mutta hän kyllä sitten tullessaan lämmittää minua melkein parilla asteella :) Siinä päivän ja pari ensin arvoin, että onkohan tämä kaveri nyt angiina vai joku tavallinen kesälentsu. Sitten, kun kolmannen yön valvoin kivuissa ja kuumetta oli, niin päätin lähteä jo aiemmilta parilta reissulta hyväksi testattuun sairaalaan.

Katselin kotona tämän yksityissairaalan nettisivuja ja niin hämmentävää kuin se onkin, siellä on lääkärit lueteltu ja mainittu mm. missä  sairaaloissa ovat työtä tehneet, syntymäaika ja tieto kielistä, joita puhuvat. Ainoalle kelle oli englanti merkitty, ei ollut vapaita aikoja, mutta muillakin näytti olevan työkokemusta ulkomailta, joten ajattelin että ehkä kielitaito on vaan unohtunut merkata :D Päätin vaan mennä ja kokeilla, miten kävisi.

Turkilla selvisin vastaanottotiskillä hyvin. Onhan tämäkin yksi tapa selvittää, miten turkin opinnot ovat sujuneet, ekalla kerralla en tajunnut vielä mitään, seuraavalla jotain ja nyt jopa ihmeteltiin yhdessä turkiksi sitä että miten mulla voi olla kolme etunimeä. Pyysin kuitenkin englantia taitavan lääkärin, mikäli mahdollista ja olihan se. Kuulemma äänestänikin jo vastaanottohenkilökunta kuuli että mille osastolle pitää laittaa :) Pääsin suoraan kurkku-nenä-korvatautien erikoislääkärille. 

Haastattelun ja tutkimuksen jälkeen selvisi, että angiinahan se on, ei ottanut näytettä ollenkaan. Sitten päästiin hyvään osuuteen, kun hän alkoi luetella mitä lääkkeitä saisin. Antibiootin tietysti ja hyvän särkylääkkeen, sitten jotain mitä voi suihkuttaa kurkkuun ja sitten jotain mitä imeskellään, kuten karamelliä ( se osoittautui tutuksi ja turvalliseksi Strepsilsiksi). Ehdoton suosikkini on ollut se suihke! I HA NA! Eihän se silloin ekoina pahimpina päivinä kokonaan kipua vienyt, mutta turrutti ihanasti ja tuntui viileältä. Pitää selvittää, voiko sitä saada ilman reseptiä. Hyvä tuliaisidea Suomeen, eikö ;)



No, samana iltana ja etenkin seuraavana yönä aloin huolestua, kun kipu oli niin selkeästi toisella puolella ja siltä puolelta särky ei lähtenyt enää uudella särkylääkkeelläkään pois. Rupesin yön pimeinä tunteina miettimään, että mulla on varmasti kurkkupaise, joka on yleisin angiinan jälkitaudeista, johon antibiootti ei auta. Aamulla laitoin lääkärille spostin näistä oireista ja hän pyysi tulemaan käymään. Menin, hän tarkisti ja ei ollut mätäpaiseen alkua, pelkästään turvonneet risat ja koko kurkku. Tästä tsekkauksesta ei erikseen veloitettu ja sain ihan ystävälistä kehotusta jatkaa särkylääkkeen syömistä jne. Kyllä se helpottaisi :) Sanoisin että hyvä oli palvelu. Lääkäri ymmärsi huoleni ja oli ystävällinen.



Eilen sain kokea myös toista hyvää puolta täällä sairastamisessa. Vaikka teoriassa voisi ajatella, että sairastan yksin, niin siten ei ole kuitenkaan ollut. Paikallinen ystävä oli kuullut ja soitteli, vuokraemäntä oli kuullut naapurilta ja soitteli ja lisäksi pari suomikaveria soitteli ja äiti tietysti Suomesta skypetti. Kämppiksetkin nyt taas on, joten yksin ei tarvinnut sairastaa. Nyt on antibiootit auttaneet ja olo paljon parempi. Suomessa olisi ehkä hivenen outo jos naapuri kertoisi vuokraemännälle jonkun sairastavan. Naapurin kanssa vaihdoin pari sanaa ja hän kuuli jo äänestäni että olen kipeä. Tässä kontekstissa se ei ole paapomista tai kyyläämistä, vaan hyvää huolenpitoa ja kulttuuriin kuuluvaa huolehtimista. Voi, kunpa osaisin itsekin toimia oikein vastaavissa tilanteissa, eikä haittaa jos hitusen turkkilaisuutta tässä suhteessa oppisin lisää.
Eilen jo kipaisin muutaman ystävän kanssa Prinssisaarille, tosin ei tarkoituksena juosta saarta edestakaisin, vaan rauhallisesti kuljeskella ja syödäkin välilä. Kuvat siltä reissulta. Kunnon postaus sieltä vielä tulossa.









tiistai 9. kesäkuuta 2015

Suukkoja ja kädenpuristuksia vai pelkkä nyökkäys.

Se, kuinka ihmisiä tervehditään, vaihtelee maasta toiseen. Jossain sanotaan hello, kun taas toisessa paikassa huudahdetaan merhaba tai privjet. Mutta suurempiakin eroja toki on kuin eri sanat. Suomessa taitaa kättely olla edelleen yleisin tai ehkä vielä yleisempää on vaan huikata hei tai nyökätä. Ystävien ja sukulaisten kanssa toki halaillaankin, ainakin nuorempi sukupolvi. Ehkä ainakin kaupunkeihin on viime vuosina rantautunut myös poskisuukot, jotka ainakin yhtä montaa myös hämmentävät varmasti.


Monesti ajatellaan ja sanotaan, että Suomessa kätellään paljon, mutta tänne tultua ajattelen että siellä useimmiten kuitenkin vaan nyökätään tai sanotaan se "päivää". Täällä näkee ihmisten kaduillakin paljon tervehtivän kättelemällä, mutta kyllä esim. kielikoululuokassa aamulla toivotetaan vaan ne hyvät huomenet ja tervehdykset: "mitä kuuluu?" "hyvää, kiitos. entä sinulle?" "kiitos hyvää". Monestihan näihin tervehdyksiin kuuluu jatkona vielä, entä miten perhe voi, miten äiti, mummo jne...

Muistelen ensimmäistä isompaa tervehdysoppituntia joskus teininä, kun kävin Ranskassa Taizéssa ja siellä oli nuoria eri puolilta maailmaa. Monethan tervehtivät poskisuukoin; yksi suukko toiselle poskelle, yksi molemmille tai kolme suukkoa (vasen, oikea, vasen). Hämmentyneenä siihen sitten menin mukaan. Muistaakseni romanialaistyttö kysyi, että kuinka monta suukkoa teillä annetaan, meillä on kolme? Vastasin että, öö...ei yhtään. Hän hämmentyi. Jos minä en ollut kuullut koskaan halauksen ja poskisuukkkojen yhdistelmästä, ei hänkään ollut tietoinen tästä "kylmästä kulttuurista", jossa voidaan ehkä halata, mutta   a i n a  ilman poskisuukkoja. 


Nythän poskisuukoista on tullut ihan normia arkea. Poskisuukkoja vuokraemännän kanssa, poskisuukot naapurin rouvan kanssa, poskisuukko kielikoulun opettajan kanssa (ei joka päivä, mutta esim. ravintolasta lähdettäessä), poskisuukot kun kielikoulun käytävällä tapaa kurssitoverin, jonka kanssa on oltu samalla kurssilla kuukausia sitten - poskisuukot joskus jopa suomalaisen kaverin kanssa, niin sitä tottuu. 

Vaikka kavereita ja tuttuja ystävistä puhumattakaan tervehditään lämpimästi, niin vieraiden miesten kanssa esim. bussissa, kahviloissa jne. olen jo oppinut olemaan katsomatta silmiin. Jos katseet vahingoissa kohtaa, huomaan katsovani pian ikkunasta ulos tai maahan tai ainakin ohi silmistä. Kun lapsesta asti taas on oppinut, että silmiin katsominen on kohteliasta, niin on tässäkin ollut opettelemisensa, mutta kokemus opettaa. Tosin ehkä se ei tässä kulttuurissa nyt ihan äärimmäisen tarkkaa ole, joihinkin muihin maihin verrattuna. 



Poskisuukkojahan vaihtaa niin miehet keskenään, naiset keskenään kuin miehet ja naisetkin. Aluksi sitä mietti että miten tämä nyt toimii ja vähän jännitti etukäteen, mutta nyt siinä vaihtaa samalla näppärästi kuulumiset ja ei enää mieti että miten päänsä asettelis :D Täällä harrastetaan siis kahta suukkoa, yksi molemmille puolille. Poskisuukkohan ei oikeastaan ole edes suoraan poskelle annettu suukko, vaan lähinnä ilmaan tehdyt suukot.

Kättelystä on tullut myös rutiini. Tuttuja miehiä jossain kadulla, kielikoulussa, naapurustossa tms.tavatessa on normaalia kätellä. Jos vastapuoli ei ole kättä ojentamassa, vaan aikeissa antaa poskisuukot, niin ei sekään ole tosiaan enää ongelma. Vaan nyt ollaan lähinnä siinä menossa, että tuntuisi oudommalta, jos joku tulisi halaamaan :) Tuntuu, että pitää olla tutumpi, että halaisin, kun että vaihtaisin poskisuukon...no ehkä ei ihan aina näinkään... Mutta tarkoitan lähinnä sitä, että poskisuukko on semmoinen nopea ja näppärä ja neutraali tervehdys. Varokaa vaan etenkin miespuoliset serkut, ystävät, ystävien miehet,  vanhat koulukaverit jne. ehkä kesällä Suomessa tavatessamme painan katseen maahan, en katso silmiin, mutta mikäli silti tunnistan teidät tulen kättelemään tai sitten vaan säntään antamaan poskisuukot, välimuotoa ei ole :) Naiset. Teidän kohdalla en ehkä edes ymmärrä tarjota kättelyvaihtoehtoa :)


Mitenkäs teidän muiden maissa tervehditään? Montako poskisuukkoa, vai hierotteko neniä yhteen :)






sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Niin monenlainen, ihana & kaameakin Istanbulini.

Harva asia on sataprosenttisesti hyvä tai kaamea, ei edes valkosuklaamokka kahvilassa tai sokeritoukka vessanlattialla. Niin ei ole myöskään Suomi tai Turkki tai edes Istanbul. Eilen olin syömässä ystävien ja heidän suomivieraidensa kanssa ja siinä päivittelimme tätä nykyisen asuinkaupunkimme olemusta. Istanbul tuntuu kokonsa puolesta melkein enemmän maalta kuin kaupungilta. Niin paljon erilaista maastoa, erilaisia ihmisiä, erilaista pukeutumista ja kaikkea elämän erilaisuutta siihen mahtuu.



Bosporia kohti Mustaa merta seuraten löytyy kyläsiä, joiden kujilla pojat pelaa jalkapalloa ja mummot raahaa pyörällisillä kasseillaan tomaattejaan ja yufka-taikinoitaan ylämäkeen kohti kotiovea. Meno on rauhallista ja mukulakivikadut kiemurtelee ylä ja alamäkeen ja puut varjostavat lehtoja. On kaupunginosia, joissa arabia on turkkia puhutumpi kieli ja myös kauppojen ja ravintolojen nimet sekä ruokalistat löytyy tällä turkkiakin haastavammalla kielellä. On seutuja, joissa useimmilla naisilla on huivit pään peitteenä ja nilkatkaan eivät vilahda hameiden alta. Perjantaisin moskeijoiden sisällä ja edessä on rukoilijoita ruuhkiksi asti. Herrat kauppaavat ohueen leipään käärittyjä dürümeitä ja kuivattuja papuja riisillä. Nämä putiikit eivät TripAdvisorista löydy. 



Sitten on myös katuja, joiden varsilla on vierekkäin boheemeja kahviloita, joiden värikkäillä tuoleilla istuu trendikkäitä Istanbulittaria ystävättärineen iltapäivän cappucinolla ja kanasalaatilla. Siellä pidetään työpalavereita ja nautitaan lounaita. Hameen helma voi olla lyhyempi ja basaarilaukku on vaihtunut trendikkääseen muotiluomukseen. SultanAhmetin alueella taas näet kerralla 30 japanilaista tai 60 espanjalaista turistia jonottamassa siniseen moskeijaan tai ylihinnoiteltua appelsiinimehua. Istiklal caddesilla ja taksimin aukiolla sitten näet tämän kaiken kerralla, kun simit- ja huivikauppiaat kauppaavat tuotteitaan heille kaikille.




Täällä on tänään vaalit. Vaaliliput ovat liehuneet jo kuukausitolkulla ja vaaliautot ovat tuoneet kaivattua ( tai sitten ei) lisää katumeluun päähäntarttuvilla ja suht.kammottavilla melodioillaan "Gel, gel, gel, gel, Saadete gel!!! Soi jo minullakin päässä (Saadet on yhden puolueen nimi, jonka joukkoihin kehotetaan tässä liittymään). Jos haluat saman tunnelman, niin googleta, kyllä biisi löytyy ) Täällähän ilmeisesti ajatellaan että mitä enempi musiikkia  sen parempi ja se, kuka uskaltaa kääntää nappulat ihan kaakkoon on ehkä edellä vaalimittelöissäkin. Siltä se ainakin tuntuu. Iltapäiväruuhkiin satama-alueella on tullut uusi lisä, kun pitää myös väistellä vaalityötä tekeviä ja yrittää kuulla omat ajatukset tai jopa vierustoverin puhe vaalitelttojen ja -autojen melussa.





Vaaleista ja puolueista on myös jokaisella mielipide ja Turkissa kun ollaan niin mielipide on vahva. Presidenttiä puoluineen joko rakastetaan tai sitten kaikkea muuta. Ulkomaalaisellekin mielipide kerrotaan ja varsinkin viimeaikoina minultakin on kyselty, mitä ajattelen Turkista ja sen demokratiasta ja mitä siitä Euroopassa mielestäni ajatellaan. Viimeksi eilen kuuntelin kun taksikuski ilmaisi mielipiteensä. Hän oli presidentin kannalla, eikä ollut kovin innoissaan tulossa Euroopan Unioniin. Yhdestä asiasta olimme kovinkin samaa mieltä ja sen ihmettelemiseen minunkin sanavarastoni riitti - nimittäin Istanbulin ruuhkat :)




Ihailimme eilen maisemia Bosporilla rantaravintolassa ja ihastelimme Istanbuliamme, mutta hetkeä aiemmin osa meistä varsinkin oli ärsyyntynyt kunnolla Istanbulin liikenteen sujumattomuudesta. Kun kaikkialle on pitkä matka - jos ei kilometreissä niin ainakin minuuteissa. Kun lauantaina olisi kiva tehdä jotain, mutta pitäisi lähteä aikaisin liikkeelle jos aikoo ehtiä johonkin ja sitten menettää rauhallisen aamunsa. Minähän itse olen ihan lellitelty, voin kävellä rantaan ja minibussit vie sinne myös muutaman minuutin välein melko ruuhkattomasti, sieltä on pääsy näppärästi kulkeviin lauttoihin ja metroon. Bussit täällä sen suurimman tukon varmaan aiheuttaa ja etenkin Euroopan ja Aasian väliset sillat. Nyt liikennettä hidastaa ja bussireittejä muuttaa vielä lukuisat metroasematyömaat, jotka taas sitten toivottavasti valmistuttuaan auttavat ja tekevät liikenteestä sujuvampaa.





Mutta se, että tämä on vilkas suurkaupunki, on tietysti myös ihanaa. Aina tapahtuu jotain, kahviloissa voi seurata ohikulkevia ihmisiä kahvikupposensa kanssa tai rannassa ohiseilaavia laivoja ja nähdä vaikka hää- ja kihlaparit, kuten me eilen. Kyllä edelleen lähes päivittäin iloitsen ja kiitän siitä, että olen saanut tällaisen mahdollisuuden asua Konstantinopolin kukkuloilla. 
 

Benimle evlenir misin? Menetkö kanssani naimisiin?


ulkoterassi ei ole kätevä, jos tulee ukkoskuuro




Eilen oli jo vähän kipeä olo, nyt sitten korvat, kurkku ja kaulan imusolmukkeet ei oo ihan elämänsä kunnossa, tosin ovat ne aiemmin pahemminkin kärsineet. Olen viettänyt tämän päivän sängyssä. Jossa mieleeni tuli yksi suuri Istanbulin hyvä puoli, nimittäin yemek sepeti - eli palvelu, josta saa puhelimeen ladatusta appista tilattua ruokaa kotiin ilman erillistä lisämaksua. Sinne kun rekisteröityy ja ilmoittaa osoitteensa, niin ohjelma ilmoittaa mitä ravintoloita on lähettyvillä ja niiden ruokalistat, sieltä vaan tilaamaan :) Ei huono!