kalabaliikkia

kalabaliikkia

maanantai 29. syyskuuta 2014

Läpi meni ja uutta putkeen.


Niin siinä kävi, että läpäisin Temel 4:ksi kutsutun kurssin perjantaina. Kielikoulussani kurssit on jaettu kolmeen: alkeistaso, keskitaso ja ylin taso vai mitenköhän ne suomentais, jokaiseen kuuluu 4 kurssia. Nyt siis on edessä keskitason ensimmäinen eli koko järjestyksessä kurssi numero 5. Opettaja oli ihana, eikä meillä ollut erikseen puhekoetta, oli ilmeisesti saunaesitelmä ja muut tarinat riittäneet vakuuttamaan opettajan taidoistamme. Eli perjantaina oli ainoastaan aine, jonka aihetta en nyt millään muista :), kuuntelu ja luetun ymmärtäminen. 

Oi voi, kuinka eri kulttuurien välillä on eroja kokeen tekemisessä. Suurin osa oli paikalla ihan hyvissä ajoin, kahta odoteltiin ihan reippaasti. Kesken kokeen ihmiset jutteli omalla äidinkielellään tai kyselivät siis toisiltaan sanoja,  katsoivat puhelimesta sanoja (sanakirjan käyttö kielletty) tai kirjoittivat pulpettiin sanoja avuksi ainetta varten ja tietysti lunttasivat vierustovereilta. En tarkoita että olisin jotenkin parempi ihminen tai muita ylempänä, mutta jos Suomessa käyttäytyisi noin ala-asteella niin saisi jo jonkun sanktion, oletan. Toki opettaja niille aina välillä huomautteli, mutta silti. Eihän se pääosin minua sinänsä haitannut, mutta että toki se kuiskailu ärsytti, kun muutenkaan aikaa ei ollut liikaa ja piti keskittyä. Ilmeisesti lunttaamista ei joissain kulttuureissa pidetä ollenkaan pahana. Nyt se tuntuis kyllä aika käsittämättömältä vaihtoehdolta, kun itseään ja opettajaahan siinä pettää, mielummin minä kertaisin kurssin, jos en osaisi kuin että pääsisin lunttaamalla läpi. No, meitä on moneen junaan.

Olen sitä mieltä, että saavutuksia pitää juhlia ja niinpä cappucino ja suklaaleivos. Toinen syy oli myös testata tämä kahvila tulevaisuuden varalle, sillä se on hienolla paikalla :)




Vietin oikein kunnon kotiviikonlopun, ei kai aina tarvi olla aktiivinen. Luin kirjaa, katsoin elokuvia, kudoin ja hengasin. Ja vähän nautin tietotekniikan mahdollisuuksista ja juttelin ystävien kanssa suomeen ja näin heidän vauvankin tietokoneen näytöllä. Olipa ihanaa <3 Nyt suht levänneenä kohti uusia haasteita. Ensi viikko onkin vain neljänpäivän mittainen, sillä sitten täällä alkaa Kurban Bayram-juhla, josta lisää ensi kerralla :)

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kauppareissujen kummallisuuksia ja matkaopastelua.

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että kauppareissutkin täällä voi olla hämmentäviä. Kotitaloni alakerrassa on kauppa, jossa tulee usein käytyä, sieltä haen veden, maidon, jugurtin ja pääosan leivästä ja osan hedelmistä. Välillä tulee sitten ostettua muutakin, mitä tarvitsee. Minulle on useamman kerran käynyt nyt niin, että en saakaan hyllystä ostamaani tavaraa, vaan se otetaan kassalla minulta pois. Ekalla kerralla ärsytti tosi paljon, sen jälkeen on lähinnä huvittanut ja ihmetyttänyt.

Ensimmäinen kerta:
Kaupassa myydään leipää, jota paistetaan siellä itse. Katsoin, että onpa jännä kun on leipä muovipussissa, yleensä ovat paperipusseisssa tai ihan vaan koreissa, joista jokainen laittaa itse paperipussiin. No, otin leivän kuitenkin. Kassalla leipä vietiin minulta ja sain pitkän selityksen turkiksi, olin ollut tuolloin maassa niin vähän aikaa, etten tajunnut yhtään mitä tapahtui. Silloiselle kämppikselleni oli käynyt samalla tavalla ja hän tiesi sen johtuvan siitä, että muovipussissa olevia leipiä ei ole vielä paistettu. Olin siis ottanut raa'an leivän :D Niin vaalea se kai oli, etten huomannut eroa ;)

Toinen kerta: 
Olin pitkään halunnut kokeilla sellaisia meikinpuhdistuslappuja. Otin sen paketin ihan normaalisti hyllystä, josta olin ennenkin mm. shampoota jne. ostanut. Kassalla se otettiin taas pois minulta, eikä tälläkään kertaa kielitaito riittänyt ja jäin huuli pyöreänä katselemaan, että mitä nyt tapahtuu. Myöhemmin löysin kaupan, jossa suostuivat ottamaan rahani vastikkeeksi ko. lapuista ja antamaan paketin minulle.

Kolmas kerta:
Kaupassamme on kassojen lähellä iso kori/laatikko jossa on usein kauden tuotteita, kuten pyyhkeitä, astioita, pöytäliinoja, veitsiä jne. halvalla. Siitä on monesti jotain mukaan tarttunut. Nyt tovi sitten katseltiin toisen naisen kanssa hyllykköä taas. Siellä oli sellaisia muovisia lasten magneettikirjaimia. Minulla ei ole mitään leluja, joten ajattelin että jotain pientä olisi kiva olla jos täällä käy lapsia kylässä. Hintaa ei näkynyt, mutta aattelin kokemuksestani ettei se paljon olisi. Otin paketin ja menin kassalle. Perässäni tullut nainen ei ollut ottanut laatikkoa, vaan halusi tietää hinnan. Myyjäpoika otti paketin ja luki sen viivakoodin ja - arvaatteko mitä????
OTTI SEN MINULTA POIS :D
Nyt oli kielikoulukin jo tehnyt tehtävänsä ja ymmärsin että syy oli se, että ko. paketit tulisivat vasta seuraavana päivänä myyntiin. Sitten kyllä jo hymyilytti. Että aivan aivan. No, sitten seuraavana päivänä hain paketin.

Neljäs kerta:
Eilen menin hakemaan fetajuuston tapaista beyaz peyniria kaupasta ja luonnollisesti olin sitä aiemminkin ostanut, mutta tällä kertaa se otettiin taas sivuun. Myyjä pyöritteli sitä käsissään ja koitteli kantta ja reunoja ja sanoi käsittääkseni että se on turvonnut. Ilmeisesti se oli jotenkin mennyt huonoksi ja myyjä näki sen purkista. Jos näin oli, niin hyvähän se oli että sanoi. Alkoi vaan jo oikeasti naurattamaan, kun tämä tuttu tarina taas kävi.

No, täällä muutenkin myyjä tietää paremmin, mitä asiakas tarvitsee, ehkä se pätee tähänkin. Ei, et tarvitse tätä. Kuule neiti, sinun kannattaa aina vaan pitää nuo meikit kasvoillasi, tuskin kannattaa koskaan ottaa pois :D

Kummallisten tilanteiden tiheyden lisäksi on muutama muukin asia, jotka eivät muutu. Nimittäin kahvin ihanuus kielikoulun tauoilla ja Bosborin ihanuus aamuin illoin. Joku joskus ihmetteli täällä, kun mulla on kuulemma aina aurinkoisia kuvia, etteihän siellä voi aina olla aurinkoinen keli. Siitäkin todisteeksi nämä.








Minulla oli Suomesta vieras, siksi on nyt ollut blogissa taukoa. On aina hauska vieraan kanssa vähän kuljeskella, esitellä paikkoja, ihmetellä asioita ja yrittää selittää jotain mitä jo ymmärtää. Lisäksi vieraan kanssa tulee aina tsempattua kielen kanssa, kun yrittää hänelle mahdollisimman hyvin selvittää asioita.

Kamera jäi kotiin monelta reissulta, tässä muutamia kuvia kuitenkin lauantai-illalta Aasian puolelta Büyük Camlican kukkulalta. Siellä käymistä kyllä suosittelen. Vieras piti myös maisemista ja auringonlaskun katselusta teetä juoden ja juustogözlemeä syöden. Eikä emäntäkään valittanut :D






Tämän viikon suuri tavoite on perjantain kielikoulun koe. Iiiks. Puhumista, kirjoittamista, kielioppia ja kuuntelua. Katsotaan, miten tytön käy :) Tänään kertailin jo kielioppia, josko huomenna sanoja kertaisin. 




perjantai 19. syyskuuta 2014

Yllättävää vapaata ja saunajärkytykset.

Tiistaina taivalsin normaaliin tapaa toiseen maanosaan ja kahvin mukaani napattuani hipsaisin luokkaamme. Meitä on yhteensä 13, mutta yleensä yhdeksältä meitä on vasta kolme ekaa paikalla. Niin nytkin. Sitten saimme kuulla, että tunnit on tältä päivää peruttu ja ne korvataan muina päivinä. Alkupohdinnan jälkeen tiesin oli suunnitelma selvä. Kunnon kahvaltı eli turkkilainen aamupala jossain ei liian kalliissa ravintolassa ja sitten katsomaan olisiko Galatantorniin (turkiksi Galata Kulesi) jonoa.

Sitä ennen piti kävellä Istiklalin pääkatu lähes päästä päähän. En ole koskaan nähnyt Istiklalilla autoista koostuvaa ruuhkaa. Ihmisten aiheuttamassa ruuhkassa olen siellä kyllä ollut ja muutamaa taksia, pakettiautoa tai poliisiautoa väistellyt.


Autoja tuntui menevän ainakin kolmeen suuntaan
Ihan Galatantornin läheltä löytyi ravintola, joka mainosti aamiaistaan - (turkiksi kahvaltı) Turkissa aamupala ei oo mikään kuppi kahvia ja ruisleivän pala, vaan kunnon aamiaiseen kuuluu teen lisäksi leipää, hilloja, juustoja, oliiveja, kananmunaa, kurkkua ja tomaattia ja voi kuulua muutakin. Tämä ei mikään jokapäiväinen herkku ainakaan minulle ole, toista kertaa nyt söin ravintolassa tällaisen aamupalan.
Galatantornilla ei ollut jonoa. Tiistai-aamu klo 10 syyskuussa ei taida olla ihan kovinta turistisesonkia enää. Galatantorni löytyy vain pienen matkan päästä Istiklalin kävelykadulta ja on yksi Istanbulin maamerkeistä ja muuta maisemaa korkeampana erottuu hyvin Bosboriltakin katsottuna, jos Beyoğlun ja Galatan kaupunginosiin katselee. Galatantorni on ollu osa Istanbulin silhuettia jo hetken verran. Se on nimittäin rakennettu jo vuonna 1348. 66,9 metrin korkeudellaan se oli rakennushetkellä ja vielä sen jälkeenkin Istanbulin korkein rakennus. Mielenkiintoista on, että alunperin tornin nimi on ollut  latinaksi Christea Turris eli Kristuksen torni. Tornin rakennettiin korvaamaan aikaisempi vuonna 1203 tuhoutunut eri kohdassa ollut Galatan torni. Ottomaanien aikana tornia on käytetty kaupungin tulipalojen havaintotornina. Tornin puuosat ovat muutaman kerran tuhoutuneet tulipaloissa vuosien aikana ja 1960-luvulla ne korjattiin ja torni otettiin nähtävyyskäyttöön.

Olen kyllä nähnyt Istanbulin muualtakin korkeilta paikoilta (Camlican kukkulat ja Sapphire), mutta kyllä Galatatornista näkee hienosti joka puolelle kaupunkia. Torniin pääsee hissillä melkein ylös asti ja siellä pääsee kiertämään muurin ulkopuolella olevaa tasannetta ja näkee kaupungin jokapuolelta. Nyt ei ollut ruuhkaa, mutta ruuhka-aikoina siellä kuulemma voi joutua pitkäänkin odottamaan tasanteelle päääsyä. Nyt mua ei haitannut mikään ja tässä vähän kuvia.













Vapaa-aamun virkistämänä tein turkintunnille esitelmän aiheesta "Mikä on talon tärkein huone?" Ja vastaus oli tietysti sauna. Tällä kurssilla jokaisen pitää pitää esitelmä/pieni puhe jostain valitsemastaan aiheesta muille. Olemme kuulleet jo ukrainalaisista ja belgialaisista juhlapyhistä ja nyt pääsin kertomaan saunasta. Oli hauska vähän järkyttää kertomalla avannoista tai siitä että itse olen ollut saunassa ensimmäisen kerran äitini mukaan alle vuoden ikäisenä (kuten lukuisat suomalaiset vauvat ennen ja jälkeen minua). Saunasta löytyikin kyllä paljon kerrottavaa ja kysymyksiä riitti opettajalla ja muilla opiskelijoilla.
Olipa kiva pitkästä aikaa käydä vähän tämän kaupungin nähtävyyksiäkin kiertämässä. Niitähän täällä riittää. Suosittelen kyllä Galatantornia, mutta pahimpaan turistiaikaan en ehkä lähtisi jonottamaan ja ruuhkassa ylätasannetta kiertämään.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pohjoismaisia ja paikallisia ilonpilkahduksia.


Arki on arkea. Se on sitä, että hoidetaan työ (=opiskelu kohdallani), levätään, huolehditaan että kaapissa on puhtaita vaatteita ja sileitä vuodevaatteita. Juhlahetketkin on ihania, mutta niitä tulee niin paljon harvemmin vastaan, siksi olen pyrkinyt kehittäämän spesialiteetikseni itseäni varten arjen pienet ilot. Joskus kauan sitten kuulin laulun "count your blessings, name them one by one" ja laulun ajatus siitä, että elämässä kurjat asiat saa helposti voiton niin, ettei huomaa mitä kaikkea onkaan lahjaksi saanut ja mitkä asiat on hyvin. NIinkuin olen ennenkin sanonut täällä (ja minkä minut tuntevat voi vahvistaa) olen suht helposti ilahdutettavissa ja piristettävissä. MatkaMartalle kaikki on aina ihanaa ja maailman parasta tai vaihtoehtoisesti toooosi kurjaa :)

Myös siitä olen kertonut täällä, että kesällä kastelin parin ystäväperheen kukkasia heidän lomaillessaan. Tällä viikolla minua on ilahdutettu ihanilla "kukankastelupalkkioilla". Tiesivät näköjään, mikä olisi ihana ilonpilkahdus arkeen: puolukkahilloa (ikea), kuivattuja karpaloita, kuivattuja ruisleipäsiä, kreikkalaisia karkkeja, lakritsia ja käsirasvaa. Ei huono, ei ollenkaan :) Kylppärissä päivästä toiseen ilahduttaa (kunnes loppuu) keväällä tuliaiseksi saatu erittäin hieno suomalainen shampoo ja toissapäivänä kotiin tullessa ovenkahvaan oli ripustettu mikä muukaan pohjoismainen ilonpilkahdus kuin uusin IKEA:n kuvasto :) Kyllä vähän eri asteikolla täällä ilahduttaa puolukkahillo ja shampoo kuin Suomessa ollessa. Osuvat oli siis lahjat!

Tänään päätin lähteä tsekkaamaan ja tutustumaan Istanbulissa asuviin suomalaisiin, jotka kokoontuvat kerran kuussa tiettyyn kahvilaan. Hauska oli nähdä uusia ihmisiä ja ehkä aina silloin tällöin varmasti voisi jatkossakin käydä siellä. Seura oli mukavaa ja moniin kysymyksiinkin sain vastauksia ja puisto oli k a u n i s ! ! Voin suositella, Özgürlük-puistoa Kadiköyssä. En löytänyt näppärästi netistä bussia, joka menisi kotoani lähelle puistoa, joten päädyin "eletään hetkessä vaihtikseen" menin bussilla Kadiköyn ranta-alueelle ja sieltä arvelin kyselemällä löytyvän bussin, minibussin tai dolmuksen ko.puistoon. Vähän piti etsiskellä ja parin harhalaukausyrityksen jälken oikea bussi löytyi. Puistoa eivät tienneet, mutta olin fiksusti tulostanut kartan ja sen näyttäminen auttoi.

Olin jo sen verran myöhässä, että paljoakaan puistoa ei tullut kuvailtua, mutta sinne kannattaa kyllä mennä uudestaan, jos siellä päin liikkuessa on puistoseikkailua vailla, viimeistään tulppaaniaikaan.

huomatkaa epähuomiossa sivuun jäänyt vettä ruiskuttava norsu :)




Yksi mukana olleista täällä jo pitkään asuneista suomalaisrouvista näytti minulle lankakaupan, josta saattaisi saada myös villalankoja. Ilma oli melkoisen ok, noin 26 varjolämpötila ilmeisesti, eli ihan hyvä keli kävellä muutaman kilometrin matka rantaan katuja katsellen ja puhelimen navigaattoriin luottaen. 
Oon aina miettinytkin että mistä taksit tulee, täältähän ne :)

Onko tää taatelipalmu?


pakollinen kissa-kuva

Istanbulin suuruus ihmetyttää aina uudelleen

Oliskohan tämä setä sellainen hääjuhlien rumpali? Rumpu näyttää ainakin samalta.

Nämä kadut on kyllä NIIN täynnä hääliikkeitä.



Rannassa oli muitakin aurinkoisen kelin ihastelijoita
Olen kyllä ilokseni saanut kohdata viime päivinä(kin) ihanan ystävällisiä paikallisia ja suomalaisia ja kielikoulussa kaikenmaalaisia. Mukava lauantain koti-ilta takana ja tästä kohti pyhäpäivää ja uutta viikkoa.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Nopeusennätyksiä.

Viimeksi kerroin, että moni asia menee pikkuhiljaa eteenpäin, mutta on täällä havaittavissa myös nopeusennätyksiä. Nopeusennätyksiä ei ole nyt blogini päivitystahti rikkonut. (Miten voikin yksi kielikoulu ja muutamat sovitut menot viedä ihmisen ajan ja energian näin että yksi lemppariharrastuksista meinaa jäädä sivuun. )

Maanantaina kouluun mennessäni satoi vettä ja kun lauttarannassa kävelin muutaman metrin matkan minibussilta lauttaan, niin jo vaikka kuinka moni sateenvarjokauppias huuteli sen aamuisia tarjouksiaan. "Sateenvarjoja sateenvarjoja, Rouva, sateenvarjo 5 liiraa..." Olen kiinnittänyt siihen ennenkin huomiota, että montaa sekuntia (tai minuuttia) ei ensimmäisestä sadepisarasta mene ennen kuin ensimmäinen sateenvarjokauppias on valmiina saavinsa kanssa, jossa myytävät varjot ovat. Jos oikein sataa, osa avaa jo valmiiksi varjon ostajalle, että tämä saa etsiä liirojaan lisää kastumatta. Toinen nopeusennätys tapahtuu sitten kun sade lakkaa ja Istanbulilainen kesäaurinko alkaa porottaa ja vesipullokauppiaat astuvat kaduille pulloineen. Olen miettinyt, että onkohan ne samoja ihmisiä, joilla on nämä kaksi taattua myyntiartikkelia, joita vaihtavat sesongin mukaan. Simit-, kastanja- ja maissikauppiaat tuntuvat olevan pysyväisluonteisempia ollen samalla tutulla paikallaan samojen tuotevalikoimiensa kanssa.

Itsehän olen niin neiti, että sateenvarjon pitää olla kaunis, jotta se piristäisi sateista päivää, mutta toki niitä unohduksen hetkiäkin on tullut, että minunkin kodin eteisessä roikkuu läpinäkyviä aito-istanbulilaisia viiden liiran sateenvarjoja :)



sateinen istiklal caddesi (eli pääkatu)

 Sateisen ja harmaan maanantain iloksi oppituntimme oli kuitenkin ylhäällä viitoskerroksessa, josta taas oli hienot maisemat yli pikkuhiljaa poutaantuvan Istanbulin.


luokkahuoneen nurkassa kuivui toinen toistaan söpömpiä sateenvarjoja (en usko että arvaatte, mikä on minun)

Kielikoulun ikkunaristikoiden läpi vilkaisu vapaaseen maailmaan :)

Kielikoulun jälkeen piti perinteisesti käydä jotain syömässä ennen kotimatkaa ja matkalle sattui paikka, josta sai sillä hetkellä taivaallisen kuuloista ruokaa. Ei tehnyt mieli iskenderiä, kanasalaattia eikä linssikeittoakaan, vaan vanha kunnon Spaghetti Bolognese houkutteli ja vielä näin kauniisti aseteltuna ja jälkkäriksi tee tulppaanilasista. 



Ilmaan liittyy sekin nopeusennätys, että aamulla auringon alettua lämmittää (mutta ei vielä liian kuumasti) tai sateen tauottua puistojen penkit, kaikki mahdolliset viheralueet ja kiveysten reunat alkavat täyttyä mummo&lapsenlapsi-parivaljakoista, paikallisia pelejä pelaavista miehistä, juttelevista naisista ja äidistä pienine lapsineen ja ylipäätään ihmisistä nauttimasta ulkoilmasta ja arvatenkin myös toistensa seurasta.





Tämän sesongin lempparikukka - kielonkukilla kukkiva palmu ;)
Lähimmässä pikkupuistossani ei tarvitse läksyjä tehdä ja penkillä istua kahvitta/teettä, vaan tämmöisen ihanan suuren motin nescafea saa noin eurolla - niin ja mukaan laittoivat pari lokumiakin (paikallinen herkku). Ihanan kotoisa ja ah kuinka paikallinen pikku puistokahvila (park café) Siellä istutan pikkujakkaroilla pikkupöytien edessä ja ilmeisesti omistajat itse palvelevat iloiseseti kaikkia ja juovat itsekin siinä sivussa kahvia terassillansa. Kerran aiemmin olin käynyt, omistajatar muisti minut ja muisti myös kehua, että turkkini on kehittynyt viime kertaisesta. Näytin pyynnöstä hänelle uusimpia kielioppiasioita ja hänkin myönsi, että vähän hankalia ovat muistaa :D Tykkäänhän minä hienoista ja tyylikkäistäs kahviloista pääkadullakin, mutta kyllä tällaiset pienet paikat ja varsinkin tässä kotiseudulla ovat suloisia ja ihana kun ihmiset alkaa muistaa. Ihan turkinpuhumisen kannalta pitäisi varmaan alkaa siellä vierailemaan säännöllisemmin.

näistä kuvista voi tsekkailla sanakirjan kulmien nuupahtamista :)


 Tällainen meininki täällä. Toivottavasti tästä tulee nopeasti joku piristyminen pian ja tulee lähdettyä kameran kanssa käymään taas eri paikoissa. Mutta aina ei voi olla tehokasta ja oon mä sentään ollut turkin kielen opiskelussa suht tehokas.











torstai 4. syyskuuta 2014

Pikkuhiljaa - yavaş yavaş.


Pikkuhiljaa tosiaan.
Pikkuhiljaa turkkilaisen kulttuurin oppimista.
Pikkuhiljaa turkinkielen opintoja.
Pikkuhiljaa uusien ihmisten tapaamista.


Tämä viikko on ollut nyt kielenopiskelua uudessa luokassa. Opettaja vaikuttaa edelleen tosi hyvältä. Napakka ja hyvä ote hommaansa, huumoria löytyy ja hyvä ja järjestelmällinen tapa selittää asioita. Luokka innokas opiskelemaan ja porukka missä on ihan ok tehdä virheitä ja opiskella. Kielikoulussamme on remontti. Opettaja kertoi, että kielikoulu on omistanut sen rakennuksen muutamia vuosia, mutta mitään remppaa ei oo tehty. Kielikoulu oli kuulemma viikon kesälomatauolla, mutta silloin ei tietysti myöskään vielä remppaa aloitettu vaan nyt. Mutta ihan tarpeeseen se kyllä tulee. Lattiat varsinkin olivat hiontaa ja lakkaa vailla. Kielikoulu on ihan sinänsä hienossa ja hauskassa talossa, luokkahuoneita on viidessä kerroksessa, jokaisessa muutama luokka. Sellainen kapea ja korkea :) Tänään oli vuorossa meidän luokan kerroksen lattianmaalausvuoro ja meidän piti aluksi mennä Dolmabahcen palatsiin, mutta se olikin tänään kiinni ja sitten sovittiin että mennään ylimmän kerroksen terassille tekemään keskusteluharjoituksia tms (kun luokkia ei kuulemma ollut vapaana=. Mutta sitten sekin suunnitelma vaihtui koko päivän kunnon opiskeluun tavallisessa luokassa (joka jostain löytyi) :) Ihan kiva vaihtis sekin.

Mutta eipä ollut vikatikki kiivetä ilmastoimattomassa porraskäytävässä kuutoskerrokseen, mitkä maisemat!

näkymä kultaiselle sarvelle, Bosborille ja Sultan Ahmetillekin saakka. 


Tämä sitten meidän luokan ikkunasta naapuritaloihin päin, harmi ku parvekkeen söpö kissa ehti pois kuvasta
Kielikoulussa on hauska havaita, että vaikeaksikin meinattua kielioppia kuitenkin - pikkuhiljaa -  tajuaa. En toki sujuvasti vielä osaisi käyttää, mutta ymmärrrän idean. Suomenkielestäkin on joskus hyötyä esim. englantiin nähden. Tällä viikolla olemme opetelleet verbin muuttamista substantiiviksi tähän tapaan:
"Veden juominen on hyödyllistä." jossa juoda verbi muutetaan muotoon juominen tai "Ikävöin metsässä kävelemistä." jossa kävellä verbistä tehdään muoto käveleminen ja sitten vielä kävelemisestä. Englannissa kun verbejä ei tähän tapaan taivutella, niin se on hankalampi sitä kautta ymmärtää.

Olen mielessäni jakanut kielenoppimisen kahteen kategoriaan - kielikoulun vaatimaan oikeaan turkkiin että siihen turkkiin, jolla selvitään jo nyt kaduilla ja kaupoissa jne. Tietysti tavoitteena on, että nämä kaksi yhdistyisivät  yhdeksi hyväksi turkinkielen taidoksi :) Tarkoitan sitä, että kielikoulussa tietysti tarvitaan ja vaaditaan kieliopillisesti ihan oikeita muotoja ja hiotaan sitä kaikkein parasta vaihtoehtoa sanoa joku asia, usein kuulee opettajan suusta että "tuo ei ole väärin, mutta parempi vaihtoehto olisi..." tai "tuossa lauseessa on iso ongelma". Näin juuri pitääkin olla, että kaikki virheet korjataan ja näin - pikkuhiljaa -edetään kohti parempaa turkinkieltä.

Mutta samaan aikaisesti täytyy kuitenkin selvitä arjessa senhetkisellä kielitaidolla. Minulla on ainakin niin, että pystyn kirjoittamaan kieliopillisesti parempia lauseita ja käyttämään vasta opittua kielioppia kirjoittaen nopeammin, mutta puhuminen laahaa perässä. Lukemalla ja kuuntelemallakin pärjää jo paremmin, kun mitä itse pystyy suullisesti tuottamaan. Tänään menin ostamaan parvekekukille lannoitetta, olin lannoitesanan tsekannut ja sillä mentiin. No, lähikulmakauppaan sitten suuntasin ja asiaani kysyin, kun en hyllystä löytänyt. Kauppias ei ehkä ollut ihan "kukkaihmisiä", mutta tarjosi mulle kuitenkin multaa jossa olisi valmiksi lannoitetta. Se ei mua auttanut, mutta kassalla ollut vanhempi rouva oli tilanteen tasalla ja osasi auttaa (turkiksi siis). Kysyi, tarkoitanko kukkien vitamiinia? Olin aika ihmeissäni, mutta sanoin että ilmeisesti kai sitä. Ei ollut, mutta rouva neuvoi kaupan, josta löytyisi ja niin löytyikin ja nimenomaan vitamiini-sanaa käytti kukkakauppiaskin :) Nyt on mun rehuille vitskuja, että kukkisivat vielä hetken :D Kiitos myös ihanalle rouvalle avusta ja ymmärtämisestä, täällä onneksi pääsääntöisesti on juuri näin, että ulkomaalaista autetaan oikein auliisti ja toivotellaan moneen kertaan "madamelle" hyvää päivänjatkoa lämpimästi hymyillen.

Näin siis selvisin taas, vaikka lauseeni olisivat varmasti saaneet kielikoulun open haukkomaan henkeään. Onko riittävän hyvä suoritus, jos asianhoito onnistuu, vaikka tietäisi tekevän ihan älyttömiä virheitä, vai muuttaako virheet sen huonoksi suoritukseksi. Kas siinäpä kysymys.

Tätä miettien pikkuhiljaa jatkan tätä kaikkea. Koitan olla itselleni myös armollinen, kaikkea en voi osata nyt enkä kaikkea tule oppimaankaan. Parempi on kuitenkin edetä pikkuhiljaa - yavaş yavaş, kun ei edetä ollenkaan.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Juurtuminen ja kaipaus.

Voi juurtuminen ja kaipaus. Tuttuus ja vieraus. Tyytyväisyys tähän & nyt ja haikeus siitä mitä oli tai on oleva. Uomiinsa solahtanut arki ja se tunne, kun uoma ei tunnukaan niin tutulta toisinaan.
Näistä on tämä päivä ja ehkä muutamat edelliset päivätkin tehty. Olen nyt ollut pian puoli vuotta täällä. PUOLI VUOTTA. Voiko siitä olla niin kauan ja toisaalta voiko olla totta että olen ollut vasta niin vähän aikaa ja osaan jo vaikka mitä. Kun alkutaso oli nolla esim. kaasuhellan&kaasulämmityksen, turkin verbien taivutuksen, Istanbulissa suunnistamisen ja täällä elettävän arjen suhteen, niin siihen nähden moni asia jo sujuu ja verbitkin johonkin suuntaan taipuilee (oikeisiin ja vääriin suuntiin).

Iltaisin on vaarana, että iskee ikävä Suomeen ja erityisesti huippua perhettäni, suloisia sukulaisia ja rakkaita ystäviä. Olen tullut tässä vuosien varrella kuitenkin siihen tulokseen, että ei se ikävä niin vaarallista ole. Jonkun itseäni viisaamman sanoja lainatakseni, ikävä on merkki siitä että on joku jota ikävöidä - on rakastanut ja tullut rakastetuksi. Kurjempihan se vastakohta olisi, ettei olisi ketä olisi ikävä. Onneksi itseänikin tunnen jo sen verran, että en ihan ensimmäisistä kyyneleistä vielä säikähdä. Olen aina ollut sellainen, että itken ja nauran. Minulla on joko tosi kivaa tai äärimmäisen kurjaa ja jonkun luonnehdinnan mukaan siinä "normaalissa keskiverrossa" käyn aina nopsasti menomatkalla ylös tai alas.  Tunteet siis tulee ja menee, ei tarvitse olla huolissaan. Ehkä on aika normaaliakin tässä sopeutumisen melskeessä, että tuntuu vähän kaikelta vuorotellen. Pääsääntöisesti kuitenkin minulla on ihan mukavaa ja leppoisaa ja olen opetellut löytämään kivoja juttuja arjesta ( jo ennen tänne muuttoa siis)

Tykkään Johanna Kurkelan musiikista ja esimerkiksi tästä laulusta. Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen.

"Minä rakastan tätä elämää.
Elämää kaikkineen
Pimeitä polkuja, aurinkoteitä
Raakoja omppuja, rinkeleitä
Iloa, surua, ikävää
Minä rakastan elämää."
- Johanna Kurkela


Niin, elämäähän kaikki vaan on ja minulla on asiat kuitenkin tosi hyvin, on paljon mistä voin olla ja olenkin kiitollinen.

Tänään alkoi arki. Alkoi nimittäin kielikoulu ja sen osa numero neljä. Arki voi olla juurikin se, mitä nyt kaipaan ja mikä tekisi hyvää. Jospa arki saisi minut menemään järkevään aikaan nukkumaan, heräämään aamulla, juomaan rauhassa kahvit ja matkustamaan mm. lautalla Eurooppaan. Arki ja viilennyt ilma saavat yhdessä tuumin minut ehkä useammin puistoihin kävelemään ja vaivaamaan päätäni turkin verbeillä ja aikamuodoilla. 

Aina on jännää aloittaa uusi kurssi, kun ei tiedä kuka tulee opettajaksi tai millaisessa ryhmässä päivänsä viettää ja sanoja väärin ja välillä oikein lausuu ja kenen kanssa välituntikahvinsa juo. Taas vaikuttaisi siltä, että hyvä opettaja ja hauska ryhmä on osunut kohdalle. Opettaja määräsi meidät puhumaan koko ajan pelkkää turkkia. Englantia, venäjää, arabiaa tai muuta ryhmäläisiä yhdistävää kieltä käyttävän hän määräsi jo etukäteen tarjoamaan teet kaikille :) Hyvä kyllä, kun niin helposti englantiin taipuu niitä puhuvien kanssa.

Tässä kuvia sunnuntai-aamulta, kun Bosbor oli jotenkin poikkeuksellisen maalauksellinen ja taivas ja vesi jotenkin erivärisiä kuin yleensä. 


ykkössiltaa

Euroopan puolen silhuettia, vasemmalla Galatantorni


Galatan siltaa ja Galatan torni


Tässä sitten Galatantorni vielä ihan juurelta kuvattuna. Olisin halunnut sisälle, mutta piiiitkä jono lannisti odottajan.





mutta sitten jonottaja pääsi kahville ihanaan pikkukahvilaan